Olen hirveä ihminen. Sellainen, joka hiipii varjoista vieraan vällyjen väliin ja häipyy ennen auringn nousua. Petin J:tä erään kaverini (entinen, jota en ole nähnyt kolmeen vuoteen) kanssa. En ymmärrä mikä muhun meni.
Olen niin väsynyt pitämään J:tä pystyssä. On niin rankkaa katsoa vierestä kun läheinen kärsii, eikä saa vielä apua. Olen liian empaattinen, jolloin läheinen onnistuu liian helposti töytäisemään vahingossa kuiluun. On kuluttavaa joutua keksimään jatkuvasti syitä, jotta toinen jaksaisi hengittää. Syömisetkin ovat alkaneet lipsua. J:ssä häiritsee myös suunnaton miellyttämisen tarve ja konfliktien vältteleminen. Meillä oli ensimmäinen riita puolentoista vuoden suhteen aikana viikko sitten - ja sekin sovittiin kymmenessä minuutissa. Olen yrittänyt takoa J:n päähän, että sen pitää sanoa suoraan oma mielipiteensä. Jos ei tykkää jostain niin on ihan ok sanoa se ääneen eikä vain tyytyä tuppisuuna epämiellyttävään vaihtoehtoon. Haluan sen tekevän ja sanovan miltä siitä oikeasti tuntuu, sen sijaan että yrittäisi analysoida mitä haluaisin hänen sanovan tai tekevän.
Äh eksyin aiheesta. Olo on kuin halvalla makkaralla. En saanut viime yönä unta, koska oltiin juteltu Matin (luonnollisesti nimi on muutettu) kanssa mesessä ja se sanoi että voitaisiin nähdä aikaisin aamulla. Tavatessani Matin yhdeksältä eräässä kauppakeskuskessa en ollut tunnistaa sitä. Mustat hiukset, tiukat tummat farkut ja rento huppari. Hahah, ei jessus mikä emo, ajattelen melkein jopa halveksuen. Hyi olenpas kamalan tuomitseva. Jutellaan niitä näitä ja lähdetään ajelemaan vanhalla autolla ympäriinsä. Ei keksitä paikkaa minne mennä, joten päädytään mäkkäriin hakemaan ruokaa. Yllättäen keskustelu siirtyy pettämiseen ja sen seurauksiin. Molempia epäilyttää koko homma. Mattihan on kihloissakin tyttöystävänsä kanssa (hahahahhahahaaa teinikihlat) ja mulla on J. J ei kestäisi petetyksi tulemista. Se on jo nyt ihan palasina. Inhottaa jo pelkkä ajatus. Matti saa puhuttua mut ympäri ja suostun lähtemään sen luokse.
Talo on keskellä peltoja jumalan selän takana. Huristellaan sorateitä pitkin ja perille päästyä sännätään puisia portaita yläkertaan. Istun matin sängylle kun huoneessa ei ole tuoleja. Kädet tärisevät inhottavasti. Matti tuo vaatekaapistaan tequilapullon. "Ootsä ihan varma? Mitä jos... Ei me voida tehä tätä. Haluutsä oikeesti? Ei me oikeesti voida tehä tätä" Kyseiset lauseet toistuvat rikkinäisenä levynä suustani. Tequila virtaa suoniin ja Matti alkaa riisutua. Yksi asia johtaa toiseen ja sekunteissa peruuttamaton on tapahtunut. Vedän nopeasti vaatteet päälle Matin mennessä tupakalle. Molemmilla on järkyttävä morkkis ja ollaan kauhuissamme. Mitä jos ne saavat tietää? En mä voi valehdella J:lle. Ei me sitä oikeasti tehty. Se on vain pahaa unta tai jotain. Varmasti oli.
Ei hemmetti. Pakko unohtaa, pakko unohtaa, pakko unohtaa. J on tulossa tänne joten pitää keksiä jotain miten saan asian selitettyä. Miksi mä en osaa käyttäytyä.
Edit: Anteeksi J karusta tekstistä, jos satut tämän lukemaan. Rakastan sua ja postauksen alussa mainitut huonot puolet ovatkin ainoat sellaiset, mitä sinusta löytää. En halua sensuroida ajatuksiani joten kirjoitan niistä niin kuin ne ovat. Hyviä puolia sussa on vaikka muille jakaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti