How pathetic

Facebookissa avoinsuhdepyyntö karviselle miehelle (eli Aksulle). Onhan se varmaan parempi olla joku jonka viereen käpertyä kuin ei ketään, eikö? Aksu soittaa ihmetellen mistä on kyse. En puhu paljoa, annan hiljaisuuden täyttää aukot ja vastailen miehen kysymyksiin muutamilla sanoilla. "Ihan sama" -toistuu liian usein ja saa miehen epäilemään, olenko ylipäätään tosissani. Haha, no en hemmetissä. Aksu haluaa tavata vielä saman päivän aikana, vaikka pian on jo keskiyö. Sekopää. Sovitaan että mennään parin Aksun kaverin kanssa aamulla leffaan katsomaan Fast and the furious 5 ja pian facebook ilmoittaa meidän olevan parisuhteessa. Hip hei kaduttaa jo nyt, nukkumaan mars.

Aamulla kaduttaa. Mikä mun ongelma on! Miksi hemmetissä suostuin seurustelemaan karvaisen, sairaudetta elämänsä pilanneen, juopon niksanarkkarin, kaikkien kanssa maanneen, pahan hajuiseen, lijettävän spugen näköiseen kaverin, jolla on huulikoru, kaljan tuhrima nahkatakki, irokeesi ja merimiehen parta? Valehtelen meneväni aamulla treeneihin, jotten joutuisi viettämään junamatkaa miesten kanssa.

Tuon näköinen parta sillä on, vähän lyhyempänä ja
ilman viiksiä tosin.

Törmään Aksuun, sen kaveriin Joonakseen ja erääseen tyttöön, jonka nimeä en enää muista Tennispalatsin edessä. Kireä tunnelma. Pojat heittävät kuivaa insideläppää ja me katsellaan sitä lyhtytolppina hiljaa. Aksu koittaa keventää tunnelmaa pissakakka-juttuillaan epäonnistuen siinä surkeasti. Pojat nojailevat kaiteeseen ja sylkevät alakerrassa olevan naisen niskaan nauraen räkäisesti tämän ilmeelle. Hävettää ja raivostuttaa. Mikä muka oikeuttaa heidät räkimään muiden päälle? Peruskäytöstavat on kiva juttu joo. Aksu riuhtaisee lähelleen ja suutelee. En osaa keskittyä elokuvaan. Ajatukset pyörii J:n ympärillä ja Aksun läsnäolo ahdistaa. Haluaisin karata kesken leffan. Juosta karkuun kaikelta ja unohtaa. Tarvitsen rauhoittavia. Fast and the furious 5 ei ole ihan mun juttu, saati sitten tää koko tilanne. Turhaudun Aksun jatkuvaan "mikä sulla on" kyselyyn ja selitän olevani sairas sekopää, joka tarvitsee rauhoittaviaan. "Höhö ei se mitää, me molemmat ollaa kato tällee ylivilkkaita!", se sanoo iloisesti iskien silmää. Way to go, pässi. En jaksa alkaa avautumaan enempää tai pätemään rauhottavista, joten pidän pääni kiinni ja valehtelen meneväni taas treeneihin.

Hyppään J:lle menevään bussiin. Tekstaan haluavani jutella, eikä siinä menisi kuin muutama minuutti. Pian puhelin piippaa toivottaen tervetulleeksi. Ulkona sataa harmaata. Pelottaa. Soitan ovikelloa ja J avaa. Sisällä ei ole muita. Huoneesta kuuluu pehmeitä kitarariffejä. "Sano ettet rakasta mua. Mun pitää kuulla se sulta, koska muuten en pääse susta ikinä yli." J näyttää kiusaantuneelta. Se huokailee syvään, tuijottelee kattoa ja rapsuttaa päätään. "Tuntuu karulta sanoa mutta ei, en enää rakasta sua." Sydän tippuu lattialle hajoten sirpaleiksi. Mokasin, mutten uskonut J:n pääsevän musta noin nopeasti yli. Olin uskotellut itselleni, että vielä olisi mahdollisuus korjata asiat. Olisin ollut valmis luopumaan baarireissuista, viinasta, katkaissut yhteydet tiettyihin miehiin ja olisin voinut olla vaikka puhumatta muille miehille, jos olisin saanut J:n takaisin. Silmät täyttyy kyyneileistä. Alkaa hävettää. Käännyn ympäri lähteäkseni J:n huikatessa, mitä eilinen oli olevinaan. Vastaan että ihan sama ja suljen oven nopeasti perässäni.

Eilisestä sen verran, että nähtiin J:n kanssa, se toi mun tavarat ja annoin sille omansa takaisin. Mennään meille. Äiti alkaa huutaa, miten en tee ikinä mitään. Hajoan palasiksi. Haluan kuolla. Itken kaksi tuntia ja J uhkaa kertoa äidille aikeistani. Lähden karkuun ovet paukkuen. Juoksen portaat alas, parkkipaikan läpi kaukaisen autokatoksen taakse. Haluan poispoispois täältä. 

Ikävä on valtava, mutta kätken sen uhon alle. Tungen suuhun pussillisen pullia, litran jugurttia ja suklaata. Tanssin kuunnellen psyykkausbiisejä kuten Cherin Believe ja Gloria Gaynorin I will survivea. Voittajafiilis. Hahhaa, eipäs taida J vielä tajuta mitä menettää. Nyt se on myöhäistä katua. Puukotan sen antamaa sydäntä pitelevää apinaa useita kertoja saksilla ja heitän ikkunasta ulos. Tää se vasta on elämää. Kännykkä piippaa - uusi sähköposti.

MÄ SAAN ASUNNON !!1

Pääsisin kuulemma muuttamaan 1.6. Konalaan. Vuokra olisi 570e 41 neliöisestä yksiöstä + vesimaksu 12e. Jesjesjes. Saisin tukia ~400e ja äiti on luvannut avustaa 200 eurolla kuukaudessa, joten eläisin jonkin aikaa säästöilläni (2700e) kunnes saan oppisopimuspaikan. Äidin tullessa kotiin hehkutan saamaani sähköpostia. Se katsoo mua kuin seinähullua. "Millä rahalla ajattelit maksaa vuokran? Ethän sä ole edes työkykyinen! Mistä sä muka saisit töitä olemattomalla koulutuksellas?! Ei tule onnistumaan! Hahahhaaa oppisopimuksella muka?! Niitä koulutuspaikkoja ei saa mistään! Ihan niinkuin sä siellä muka edes pärjäisit!", äiti jatkaa huutamistaan puolen tunnin ajan ja käy läpi kaikki maailman syyt, miksi en onnistuisi. Hitto vie mähän rupean strippaamaan tai huoraamaan, jos ei mikään muu auta. Mä en vaan yksinkertaisesti voi enää asua kotona. Aina jos on vastoinkäyminen jonka saan vaivoin muutettua positiiviseksi,  äiti tulee ja hakkaa märällä rätillä naamaan. Taas kaikki on mustaa.

Lisäsin Joonan kihlatun kaverikseni naamakirjassa, jotta voisin kirjoittaa tälle tapahtuneesta. Kerroin miten asiat menivät ja toivovani että heidän suhde kestäisi tämän, toisin kuin mun ja J:n. Joonalla on ollut pian kaksi viikkoa aikaa kertoa pettämisestä kihlatulleen. Sillä on oikeus tietää. Joona flirttaili todella härskisti, eikä edes pitänyt kihlasormusta kun nähtiin. Mielestäni kihlatulla on oikeus tietää tapahtuneesta, varsinkin kun tämä ei ole ensimmäinen kerta kun Joona pettää suhteessa.

Nyt Joona pommittaa viesteillä tivaten miksi lisäsin kihlatun kaverikseni. Argh. Helvetinmoista sotkua koko elämä.