Drifting away

J sanoi haluavansa nähdä joku päivä. Haluaisin jutella asiat läpi, mutta toisaalta en haluaisi nähdä yhtään. Ristiriitasta. Ei jutteleminen kuitenkaan mitään muuta. "Joo etsä oikeesti ollu hei pelkkä vakipano" nii varmaa. Sen kun vielä uskoisin. Ei ollu parempaakaan tekemistä ni ihan kiva kusettaa ja käyttää toista hyväkseen, mikäs siinä. Ei mulla oo sille enää mitään asiaa. Oon kyllästynyt itkemään ja keräämään jotain vitun säälipisteitä. Sillä ei missään vaiheessa ollu tunteita mua kohtaan, joten mikskä se siitä mihinkään puhumalla muuttuisi. Satuttaa vaan turhaan entistä enemmän. Oon niin helvetin vihanen, pettyny, ahistunu ja surullinen. Miten mä en tajunnu tätä aikasemmin.

Ärsyttää nää mielialanvaihtelut. Ehkä se johtuu hormonien sekoilusta e-pillereiden takia tai ehkä mulla on vaan joku ongelma. Taas vaihteeks. Ajatus ei kulje. Varasin ajan psykiatrille, jonne pääsen vasta 3.6. Sitä ennen ei ole mitään lääkärin tai hoitajan tapaamisia, vaan pitäisi pärjätä yksin. Kolme viikkoa on pitkä aika. Pelottaa, miten kestän sen.

Joka toinen päivä mä haluan kuolla, koska en koe elämällä olevan mitään annettavaa. Kaikki menee kuitenkin päin persettä, joten samantien päästää itsensä kärsimästä. Tätä masennusta sun muuta on jatkunut 8-vuotta, josta hoidon parissa oon ollut suunnilleen puolet ajasta - eikä mikään oo muuttunut. En jaksa uskoa että eläisin 20-vuotiaaksi. Kaikki on mustaa ja vihaan itseäni.

Joka toinen päivä elämä on taas ihanaa ja asiat menee juuri niin kuin pitääkin. Saan olla kesän sinkkuna, joten uusiin tyyppeihin tutustuminen on helpompaa. Pääsen omaan ihanaan asuntoon ja koulutuspaikkakin on järjestetty. Jos tuntisin oloni turhan yksinäiseksi ja rahat riittäisivät, hankkisin sen koiran. Aurinko paistaa ja trallalllaa.

Ei oikeesti oo ihan normaalia.

Ylemmästä täyttyi kahdeksan kohtaa ja alemman kuvan oireista kaksi ensimmäistä saraketta.

En etsimällä etsi netistä diagnooseja, mutta oon vuoden ajan ollut sitä mieltä, ettei tää ole enää pelkkää masennusta. Puolvuotta sitten äitiki alko olla samaa mieltä ja on sanonu asiasta hoitokokouksissa mut kukaan ei tee asialle mitään. Ollaan epäilty rajatila persoonallisuushäiriötä tai bipolaarisuutta. Huusin siitä monet kerrat psykiatreille ja psykologeille, mutta kukaan ei ottanut tosissaan.