Tähtisadetta

On tapahtunut taas niin paljon kaikkea lyhyessä ajassa etten tiedä, mistä aloittaa. 

Tapaan Jessen torstaina vanhan urheilukentän vieressä. Kävellään metsän läpi ja jutellaan niitä näitä viikon tapahtumista. Hirveän vaivaantunut olo. Haluaisin huutaa sille että sanoisi suoraan mistä tässä on kyse eikä jaarittelisi turhia. Istutaan pururadan vieressä oleville puisille kuntolaitteille. Jesse kertoo ettei ole päässyt musta yli vaikka kuinka yritti. Sen huulten välistä karkaa lauseita, joita en ehdi hämmennykseltäni ymmärtämään. Lauseita, jotka kuiskaavat saavani uuden, viimeisen mahdollisuuden. En osaa uskoa tätä todeksi. Kohta Jesse kuitenkin nauraa räkäisesti reaktiolleni ja kertoo edellisten lupausten olleen vitsejä. Niin ei kuitenkaan käy. Kävellään hiekkatietä sisälle ja suudellaan. Pian on kuin mitään virheitä ei ikinä olisikaan tapahtunut. Häiritsee, mutta tuntuu oikealta. En muistanut miten hyvältä kosketus tuntuu. Ikävöin tuoksua, ihoa, silmiä, eleitä... Ei mulle vaan voi käydä näin. Liian hyvää ollakseen totta.

Vaikea muistaa näin pitkälle taaksepäin.

Lauantaina mennään kaveriporukalla erääseen puistoon juomaan ja riehumaan. Heitellään mustikoita ympäriinsä auringon häikäistessä silmiä. Paheksuvia katseita lähistöllä oleskelevilta tuntemattomilta. Nauretaan, juostaan ja puhutaan sekavia. Kieritään nurmikolla mäkeä alas niin ettei raajojakaan erota toisistaan. Punahiuksinen selittää karuista perheoloistaan ja se jonka poskessa on luomi, kertoo vanhempien uhkaavan tosissaan laitoksella. Lentäviä kenkiä ja puskaan ravaavia nelijalkaisia. Paljon pehmeän lämpimiä kosketuksia illalla. Kesä tulee ja kaikki järjestyy kyllä.

Herään Jessen vierestä kolmelta yöllä. Piilolinssit ovat kuivuneet inhottavasti kiinni silmiin. Puhelimenkin näyttö raivoaa vastaamattomista puheluista ja vihaisista viesteistä. Ei näin saanut käydä. Kotiintuloaika oli kymmeneltä ja minä typerä laiska apina menin ja nukahdin. Jessekään ei kuullut puhelintaan, koska se oli harmaan takin taskussa. Olen niin hemmetin ärsyyntynyt itseeni. Miten onnistunkaan aina pettämään muiden luottamuksen olemalla itsekäs, ajattelematon läski. Tekisi mieli repiä iho irti ja päästä vapaaksi. Jessen rauhallisuus ja sen aiheuttama turvallisuuden tunne saavat pään hötöiseksi. Nukahdan pian pää täynnä höyheniä.

Noustaan herätyskellon piipittäessä liian aikaisin. Kirjastolle tulostamaan tiliotteita ja sen jälkeen sosiaalitoimistoon hakemaan apua. Toimistolle päästyämme vastaanottovirkailia repeää hyväntahtoiseen nauruun. Olemme tulleet paikalle tunnin liian aikaisin. Tyypillistä. Typerätyperäturhaihminensaatana. Mene ja katoa kun et osaa tehdä mitään oikein.

Tummahiuksinen naisvirkailija on yllättävän mukava ja hyväntahtoinen. Kerron opiskeluista ja töistä, jotka olen joutunut jättämään psyykisten vammauksien takia. Kerron tilanteesta kotona ja säästötilillä olevista perintörahoista. Virkailijan mukaan saisin toimeentulotukea noin 900 euroa kuukaudessa (600e vuokraan ja 300e muihin menoihin). En osannut kuvitella saavani mitään. Olin aivan varma etteivät he olisi myöntäneet tukea, koska tilanteeni on itseaiheutettu. Jos en olisi ollut niin heikko, voisin jopa olla jo opiskelemassa. Toisin kuitenkin kävi. Yhdeksänsataa on ihan mielettömän suuri summa. Edellä mainittu on kuitenkin vain arvioitu luku, joten ei saa innostua liikaa. Voi olla, että saan tukea vuokran maksamiseen 200 euroa ja siinä se. Toisaalta onhan sekin parempi kuin ei mitään. Jesse oli oikeassa uskotellessaan homman menevän hyvin.

Kävellessäni kotiin ylitsepääsemätön itseinhon aalto pyyhkäisee ylitse. Haluan jäädä yksin neljän seinän sisälle pimeään. Mustassa ei huomaa kasvanutta vatsaa ja epämuodostuneita kasvoja. Yksin ollessani ei tarvitse vaivaannuttaa muita typerillä jutuilla eivätkä he joudu näkemään iljettävää ruhoa. Olen turha, ruma ja ällöttävä. En ansaitse edes olla ihminen. Olen ameeban, limaisen ankeriaan, virtahevon ja merimakkaran sekoitus. Itsesäälissä kieriskelevä typerä turhake.

Kokoan itseni niin hyvin kuin pystyn, vaihdan vaatteita ja harjaan hiukset. Pakko jaksaa edes yrittää. Laitan uudet piilolinssit yön jäljiltä jo valmiiksi punaisiin silmiin kun ovikello soi. Päivän mittaan mieliala vaihtelee laidasta laitaan. Onnistun pitämään itseni kasassa aika pitkään, mutta kun lautasellinen nuudeleita, 250 grammaa tomaatteja ja 100g raejuustoa on matkalla mahanpohjaan, sekopäisyys karkaa käsistä. Hihitän lattialla kuin hullu. Nauran kaikelle typerälle ja hyökkäilen kutittamaan Jesseä vähän väliä. Teen typeriä ilmeitä ja olen kuin mikäkin jäykkäkouristuksen saanut marakatti. Selitän nopeasti päättömiä juttuja, joita en ehdi itsekään ajatella läpi ennen kuin sanat jo karkaavat suusta. Epämääräinen ylienergisyys naamioituu pian pahaksi oloksi ja pian itken jo sitä, miten inhoan itseäni ihan liikaa. Lempeitä katseita, hiusten silittelyä ja rutistuksia. Mä en ansaitse tätä. Onnistun jotenkin ihmeellisesti vaihentamaan ahdistuksen ja pian on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Nää mielialan vaihtelut tekevät mut hulluksi.