Drifting away

Olen inhottava. Iljettävän ällöttävä läpimätä selluliittikasa. Selluliitti on valloittanut jo pohkeet ja reidet. Kohta se löytää vatsaan ja poskiinkin. Jutellaan Jessen kanssa siitä, miten sitä pelottaa, että meidän suhteesta katoaa intohimo ja se muuttuu arkiseksi mössöksi. Jesse toivoivoisi mun viettävän enemmän aikaa kavereiden kanssa. Hahah ei mulla ole yhtäkään ystävää sen lisäksi. Ei kavereita, joiden kanssa mennä leffaan tai shoppailemaan. Ei ketään, jonka seurassa voisin olla oma itseni, eikä tarvitsisi jatkuvasti esittää jotain muuta. Jotakuta parempaa ihmistä. Minä en kelpaa. En ole tarpeeksi. Miksi kukaan haluaisi tuhlata aikaa seurassani kun en itsekään voi sietää itseäni. On se säälittävää kun ei kykene edes töissä käymään, koska pelkää niin paljon epäonnistumista. Hävettää. Olen suunnattoman vihainen itselleni. Miksi mun täytyy olla tämmöinen selkärangaton, aikaansaamaton paska. Vihaan itseäni yli kaiken. Peiliin katsominenkin sattuu taas. Haluan eroon tästä ruumiista ja sairaasta mielestä. Kaikille olisi parasta, jos vaipuisin vihanneksena horrokseen. Silloin en enää olisi muille vaivaksi tai satuttaisi. Toisaalta, miksi haluaisin vaipua horrokseen? Mitä ideaa on säilyttää tarpeetonta ruumista johtoihin kytkettynä ja käyttää siihen ihmisten verorahoja. Olisi vain helpompaa kadota.

Pelkään itseäni.

Vieras psykiatri antoi tutkimusten jälkeen diagnoosin F60.3. Maanantaina se lupasi kirjoittaa b-lausunnon psykoterapiaa varten ja kirjoittaa antipsykoosi-lääkkeitä. Pitäisi pyytää psykiatrilta sairastodistus uutta toimeentulohakemusta varten nyt kun muutin toiselle paikkakunnallekin. Kaikki tuntuu liian raskaalta ja ylitsepääsemättömältä. Jokin repii taas sisuskalut tiukalle solmulle enkä osaa hengittää.