Mä oon tyytyväinen siihen, ettei olla enään J:n kanssa yhdessä. Toki suhteessa oli omat hyvät puolensa, mutta haluan olla vapaa vielä kun voin. Nauttia elämästä ja tehdä mitä huvittaa. Nyt voi mennä miten haluaa, olla miten haluaa, pukeutua miten haluaa, sanoa mitä haluaa.. Vapaus.
Seurustelussa oli luonnollisesti omat hyvät puolensa ja kyllä se jossain määrin on parempaa kuin sinkkuna oleminen. Kestän kuitenkin, jos J ei ota mua takaisin. Oon ehtinyt totutella ajatukseen ja vaihtelu virkistää. Rakastan edelleen J:tä, mutta niinhän ne sanoo että aika parantaa haavat. Sitäpaitsi järjellä ajateltuna, kuka haluaisi vapaaehtoisesti seurustella hullun kanssa?
Peijaksesta oli näköjään pistetty lähete tikkurilaan psykiatrian akuuttipoliklinikalle. Kiva kun mullekin kerrottiin.
tiistai 10. toukokuuta 2011
J sanoi haluavansa nähdä joku päivä. Haluaisin jutella asiat läpi, mutta toisaalta en haluaisi nähdä yhtään. Ristiriitasta. Ei jutteleminen kuitenkaan mitään muuta. "Joo etsä oikeesti ollu hei pelkkä vakipano" nii varmaa. Sen kun vielä uskoisin. Ei ollu parempaakaan tekemistä ni ihan kiva kusettaa ja käyttää toista hyväkseen, mikäs siinä. Ei mulla oo sille enää mitään asiaa. Oon kyllästynyt itkemään ja keräämään jotain vitun säälipisteitä. Sillä ei missään vaiheessa ollu tunteita mua kohtaan, joten mikskä se siitä mihinkään puhumalla muuttuisi. Satuttaa vaan turhaan entistä enemmän. Oon niin helvetin vihanen, pettyny, ahistunu ja surullinen. Miten mä en tajunnu tätä aikasemmin.
Ärsyttää nää mielialanvaihtelut. Ehkä se johtuu hormonien sekoilusta e-pillereiden takia tai ehkä mulla on vaan joku ongelma. Taas vaihteeks. Ajatus ei kulje. Varasin ajan psykiatrille, jonne pääsen vasta 3.6. Sitä ennen ei ole mitään lääkärin tai hoitajan tapaamisia, vaan pitäisi pärjätä yksin. Kolme viikkoa on pitkä aika. Pelottaa, miten kestän sen.
Joka toinen päivä mä haluan kuolla, koska en koe elämällä olevan mitään annettavaa. Kaikki menee kuitenkin päin persettä, joten samantien päästää itsensä kärsimästä. Tätä masennusta sun muuta on jatkunut 8-vuotta, josta hoidon parissa oon ollut suunnilleen puolet ajasta - eikä mikään oo muuttunut. En jaksa uskoa että eläisin 20-vuotiaaksi. Kaikki on mustaa ja vihaan itseäni.
Joka toinen päivä elämä on taas ihanaa ja asiat menee juuri niin kuin pitääkin. Saan olla kesän sinkkuna, joten uusiin tyyppeihin tutustuminen on helpompaa. Pääsen omaan ihanaan asuntoon ja koulutuspaikkakin on järjestetty. Jos tuntisin oloni turhan yksinäiseksi ja rahat riittäisivät, hankkisin sen koiran. Aurinko paistaa ja trallalllaa.
Ei oikeesti oo ihan normaalia.
Ylemmästä täyttyi kahdeksan kohtaa ja alemman kuvan oireista kaksi ensimmäistä saraketta.
En etsimällä etsi netistä diagnooseja, mutta oon vuoden ajan ollut sitä mieltä, ettei tää ole enää pelkkää masennusta. Puolvuotta sitten äitiki alko olla samaa mieltä ja on sanonu asiasta hoitokokouksissa mut kukaan ei tee asialle mitään. Ollaan epäilty rajatila persoonallisuushäiriötätai bipolaarisuutta. Huusin siitä monet kerrat psykiatreille ja psykologeille, mutta kukaan ei ottanut tosissaan.
Sattuu ihan helvetisti. Juteltiin J:n kanssa mesessä. Pettämiseen liittyviä väärinymmärryksiä, joista en tiennyt. Korjaan väärinymmärrykset, mutta se ei auta. Selitettyäni asiat J sanoo silti, ettei halua yrittää enää. Itken ja huudan, muttei tule ääntä. Ei hitto miten tän piti mennä näin. Jos olisin tehnyt yhen helvetin asian toisin, me oltaisiin vielä yhessä. Haluun kuolla, mä en jaksa tätä jatkuvaa kipua ja tuskaa. Teen kaikkeni ja se ei kuitenkaan ole tarpeeksi. Ironista, että voisin jatkaa opiskeluja SKYO:ssa ja muuttaa omaan asuntoon jos eläisin niin pitkään. Sattuu liikaa. Veitset tukkii keuhkot enkä saa happea. En tiedä, uskallanko viedä henkeäni tänään. Voi olla että rupean katumaan. Jos vittu kadun niin tällä kertaa en silti soita apua. Mä en ansaitse elää.
Se ei ikinä oikeasti rakastanut mua. Koko vitun 1½ vuotta oli valhetta. Pahinta on tajuta ettei se ikinä välittänyt aidosti. Olin sille pelkkä vakipano. Yhtä tyhjän kanssa. Ainoa syy, jonka takia jaksoin elää ylimääräset 2 vuotta enkä merkinnyt sille mitään. Helvetin petetty olo. Mä en jaksa tätä enää.
Miten tää mieliala voinkin näin laidasta laitaan. Alan hyväksyä, ettei tää itkemällä miksikään muutu. Pakko pitää pää pystyssä ja jatkaa eteenpäin. Pitää opetella olemaan onnellinen. Uudella tavalla kokonainen. Korjata nurkkiin heitetyt palapelin palaset paikoilleen. Pitää ensin osata olla onnellinen yksin, ennen kuin voi löytää jonkun, jonka kanssa onnensa jakaa. Silloin kun sitä vähiten odotan, törmään ihmiseen, josta tulee mulle tärkeämpi kuin ikinä osasinkaan ajatella. Haluan edelleen uskoa rakkauteen, vaikka se ei meidän suhteessa näköjään riittänytkään. Kyllä mä tän kestän eikä elämä tähän lopu. Niinkuin vyöhyketerapeutti sanoi, mikään ei tapahdu sattumalta. Kaikella on aina joku tarkoitus. Ehkä me ei kuuluttukaan yhteen niin kuin olin luullut. Ehkä mun on tarkoitus löytää joku toinen. Vielä mä selviän tästä.
Lopetan asian turhan vatvomisen ja keskityn olemaan onnellinen. Tekemään asioita joista nautin. Leivon 500 muffinssia, tanssin koko yön, katson kaikki kaapissa olevat katsomattomat elokuvat ja kirjoitan kirjan.
Blogin ulkoasu on turhan synkkä. Koitan tehdä jotain sen suhteen.
Haluan vetää pään täyteen viinaa ja lääkkeitä. Pois täältä.
En jaksa uskoa enää mihinkään, eikä paranemisellakaan ole merkitystä.
Lääkäritkään eivät tiedä, mikä mulla on. Pallottelevat edestakaisin eri poliklinikoiden välillä.
J oli ainoa syy elää ja nyt sitäkään ei ole.
En jaksa enää uskotella itselleni, että asiat muuttuvat parempaan
suuntaan kun niin ei kuitenkaan käy.
Eniten sattuu se, että J pääsi musta yli näin nopeasti. Tajuta, ettei se ylipäätään välittänyt missään vaiheessa. Olen yhtä tyhjän kanssa.
Ahdistaa, vituttaa ja kaduttaa. Oon koittanut saada unta jo neljän tunnin ajan siinä onnistumatta.
Päätin etten tee minkään näköistä aloitetta J:n suhteen. Ottakoon yhteyttä jos kiinnostaa. Haluaisin pysyä ystävinä, enkä ota riskiä että onnistuisin pilaamaan senkin olemalla liian päällekäyvä. En muutenkaan halua elätellä turhia toiveita. Muutenkin joku raastaa jatkuvasti juustoraastimella verisiä paljoa sydämestä. Vaikea hengittää kun happi ei kulje. En oo saanut syötyä lämmintä ruokaakaan viikkoon. Hankala olla.
J muuten pyysi mua laittamaan kuvan siitä tänne blogiin. En oikein ymmärrä miksi, mut kai sillä on syynsä. Ei otettu seurusteluaikana kuvia, eikä naamakirjasta saa kopioitua profiilikuvaa, joten nää saa luvan kelvata. Kuvat on otetuu vuos sitten ja ollaan pikkusiskon rippijuhlissa.
Ikävää ei helpota yhtään, että rakastuin Megadethin biisiin Trust. Kuunneltiin sitä viikonloppuna 6-vuotiaan pikkuvelipuolen kanssa ja tanssittiin sekopäinä. Jesse kuuntelee Megadethiä ihan hulluna ja kappale muistuttaa siitä, miten se aina moshasi musiikin tahtiin, heilui ja lauloi ihan villisti ja ei oo kivaa. Haluan haudata muistot syvemmälle kuin ikinä. Niin syvälle, että niiltä loppuu happi. Kuitenkin muistot onnistuvat puskemaan mullan läpi kohti maanpintaa ja tuska karkaa taas käsistä.
Ahdistaa, eikä äiti suostu kirjoittamaan rauhottavia. En saa soitettua syömishäiriöyksikköön ja vaadittua pillereitä, saamaton kun olen. Sieltä mulle ei missään vaiheessa rauhottavia määrättykään, vaan sain reseptin päivystyksestä. En usko, että syömishäiriöyksiköstä anntteaisiin uutta reseptiä. Pakko koittaa kestää jotenkin.
Typerä, kulunut sanonta piloillehemmotelluille kakaroille, kuten mulle.
Haluan J:n takaisin. Olisin valmis melkein mihin vaan, jos se antaisi toisen (krhm kolmannen) mahdollisuuden. Miten mä onnistun aina pilaamaan asiat näin. Meidän oli tarkoitus olla yhdessä ikuisuus. Olisin valmis luopumaan juopottelusta, baareissa kiertelystä, katkaista välit joihinkin ihmisiin, olla puhumatta muille miehille (perheenjäseniä lukuunottamatta) ja muualla oltuani voisin kertoa yksityiskohtaisesti, mitä tein tai puhuin kenenkin kanssa ja missä. Haluan edes yrittää korjata luottamusta. Ovathan muutkin parit päässeet pettämisestä yli, eikö? Turhauttaa. En tahdo ketään muuta. Me oltiin parhaita ystäviä. J oli täydellinen. Oon niin vittuuntunut itteeni. Perkeleen impulssiivisuus.
Aion soittaa J:lle joko huomenna, kun se ei ole kännissä tai sitten jo illalla yhdentoista aikaan ja vinkua uutta mahdollisuutta. Viestillä en ala ruikuttamaan. Tuntuu niin nöyryyttävältä yrittää roikkua väkisin jonkun perässä, kun toinen ei ole kiinnostunut. En ole valmis päästämään irti. Tiedän sillä olevan vielä joitakin tunteita mua kohtaan, mutta se on niin hemmetin vihainen. Ääää helvetti tahdon huutaa.
